8.

 Kotona oli ihmeen kireä tunnelma. Jokainen askel kohti olohuonetta tuntui kuin olisin kävellyt kohti kuolemaa. Isä oli kotona, sen huomasi, mutta missä äiti oli? Riisuin kenkäni ja ripustin takin naulakkoon oven viereen. Kävelin lähes äänettömästi olohuoneeseen ja näin sohvalla isän. Hän istui keskellä sohvaa pitäen päätään käsiensä välissä. Olin juuri kysymässä missä äiti mahtoi olla, kunnes silmäni osuivat kultaiseen sormukseen sohvapöydällä. Se oli äidin kihlasormus, tunnistin sen heti. Kyynel vierähti poskelleni.
"Isä...", sain nyyhkäistyä. Isä kohotti katseensa ja katsoi minua itkemisestä turvonneilla silmillään.
"Ai hei rakas, tulit aika aikaisin kotiin", isä sanoi ja nappasi sormuksen pöydältä. Hän ei turhaan puhellut vaan meni suoraan makuuhuoneeseen. Jäin seisomaan kyyneleet silmissä keskelle olohuonetta. Vasta muutaman minuutin kuluttua tajusin edelleen seisovani siinä. Pyyhin kyyneleet naamaltani hupparin hihaan ja katsoin uudelleen pöydälle. Pöydällä oli kirje. Kävelin sohvapöydän luo ja nostin kirjeen vapiseviin käsiini.

"Rakas John.

Kun luet tämän kirjeen, olen todennäköisesti jo lentokoneessa. En kerro minne olen matkalla, mutta sen voin luvata etten koskaan tule takaisin. Olen tehnyt jotain mitä et ikinä antaisi minulle anteeksi, joten uskon että näin on parempi. Vein mukanani kaiken muun paitsi kihlasormuksemme, koska uskon sen kuuluvan sinulle.

Love, Susan. "

Kirje tipahti lattialle. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja osuivat lattiaan muodostaen tippuneelle kirjeelle mustia märkiä tahroja. En voinut liikkua milliäkään. Jokainen lihakseni oli niin jäykkänä että meinasin pyörtyä kivusta. Ehkä noin 10 minuuttia myöhemmin tajusin, että piti nousta. Piti muistaa isä. Hän istui sängyllä äidin puolella pidellen kädessään valokuvakehystä. Siinä oli ollut heidän hääkuvansa. Nyt se oli tyhjä.
"Hän on vienyt kaiken mikä muistuttaa hänestä. Ihan kaiken", isä sanoi kuulostaen puolikuolleelta.
"Tämä on kamalaa", sain sanotuksi itkuisella äänelläni.

Koko loppu päivä meni pelkkään odottamiseen. En tiennyt mitä odotin. Pelastusta? Sitä että äiti palaisi nauraen kotiin? Sitä että kaikki olisi ollut unta? Silti odotin. Meinasin saada sydänkohtauksen kun puhelimeni alkoi piristä. Näytössä luki "Jeremy". Mietin hetken ennenkuin päätin vastata.
"Moi!" Jeremyn iloinen ääni kuului puhelimesta.
"Moi", sanoin varmaan vaisuimmalla äänellä jonka osasin tehdä.
"Jollain ei oo kaikki hyvin eihän", Jeremy onnistui heti tajuamaan.
"Ei todellakaan. Voisitko tulla käymään?" kysyin Jeremyltä.
"Oon siellä 10 minuutin päästä", Jeremy sanoi ja katkaisi puhelun.

Tajusin näyttäväni kamalalta. Menin äkkiä vessaan ja pesin naamani. Katsoin rajusta hinkkauksesta punertunutta naamaani ja avasin hiukseni ponnarilta. Peilikuvani muistutti äitiäni ennemmän kuin olisin uskonutkaan. Käännyin äkkiä poispäin ja menin istumaan sängylleni. Samassa tajusin että myös siihen oli jätetty kirje.