19.

"Äiti missä sinä olet? Mitä on tapahtunut?" aloin itsekin kuulostaa hätääntyneeltä. "Olen aivan kaupungin ulkopuolella itäänpäin. Kun ajat ulos kaupungista näet ison kyltin jossa lukee Stonebridgen maatila. Aja sinne ja nopeasti" äiti sanoi niin hiljaa etten ollut varma kuulinko kaiken. "Olen siellä 10 minuutissa", huohotin. "Hyvä... Liljana mitä ikinä tapahtuukin minä rakastan sinua", äiti sanoi ja sulki puhelimen. En tiennyt yhtään mitä oli meneillään, eikä minulla ollut aikaa jäädä miettimään. Jeremy saisi nyt odottaa ja samoin aamupala. Nappasin toppatakkini naulasta ja laitoin lenkkarit jalkaani. Kun olin juossut pää kolmantenajalkana autolleni vedin syvään henkeä ja katsoin ikkunaani. Sitten riuhtaisin oven auki ja kaasutin pois pihasta. Tiesin että vähintään nyt Jeremy tietäisi mitä tapahtui ja yrittäisi varmaan soittaa. En voinut sulkea puhelintani jos äiti vaikka soittaisi uudestaan. Kaivoin puhelimen taskustani ja laitoin syliini, jotta näkisin kuka soittaa. Juuri kaupungin rajalla puhelin alkoi soida. Jeremy. Minä arvasin! Annoin puhelimen soida typerällä soittoäänellä niin kauan kunnes se loppui.

 2 Kilometriä kaupungin ulkopuolella oli suuri kyltti, "Stonebridgen maatila". Käännyin ja kiihdytin suoralla hiekkatiellä. Ehkä autoani ei ollut tehty juuri tätä tarkoitusta varten, mutta laitoin kaiken uskoni siihen. Kun olin maatalon pihalla en tiennyt mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi. Näin ladon ja pienen maatalon. Ladon ovi oli raollaan, joten päätin mennä katsomaan mitä siellä oli. Ladossa oli yllättävän pimeää. Koitin olla pitämättä ääntä, mutta tietysti ovi narahti. "Äiti", kuiskasin. Kukaan ei vastannut joten kävelin sisään. Ladon perällä oli heinäkasa ja toisella seinämällä työkaluja. Keskellä latoa oli tuoli. Katonrajassa olevasta ikkunasta tuli valoa ja se osui suoraan tuoliin.

  "Löysit perille", vieras ääni kuului takaani. Käännyin välittömästi ympäri, mutta en nähnyt tulijan kasvoja. Hän käveli hitain askelin kohti ja kun valon säde osui hänen kasvoilleen tunnistin hänet samantien. Ryan. Jeremyn kuollut ystävä. "Ryan?" kysyin kauhuissani. "Minähän se", Ryan sanoi ja hymyili. "En ymmärrä yhtään. Sinähän olit kuollut?" sanoin hieman hämilläni. "En minä koskaan ole ollut kuollut. Annoin muiden vaan ymmärtää niin", Ryan sanoi ja seisoi jo aivan vieressäni. Kädessäni ollut puhelin tippui heinäkasaan. "Mi-mitä sinä haluat", kysyin peloissani. "Liljana. Minä olen sinun puolellasi", Ryankin näytti hämmentyneeltä. "Mitä", sanoin ja ilmeeni kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Tämän on pakko olla jokin huono vitsi. "Haluatko että kerron sinulle jotain mitä oletan että sinä et tiedä?" Ryan kysyi ja kehotti minua istumaan. Istuin alas hieman vastahakoisesti. "Äiti soitti minulle 3 viikkoa sitten ja sanoi selvittäneensä muutamia asioita kotikaupungissasi. Ystäväsii joka kuoli, Juliet, hänen kuolemansa kiinnosti äitiäsi todella paljon. Julietin äiti oli soittanut äidillesi ja kysyi jos tämä voisi auttaa häntä. Et tainnut tietää, että äitisi oli nuoruudessaan todella taitava salapoliisi", Ryan piti tauon ja katsoi minua kysyvästi. "E-en tiennyt", sanoin ja yritin saada kaiken tämän mahtumaan päähäni.

  "Joka tapauksessa, äitisi sai selville muutaman kamalan asian ja on nyt pulassa sen takia", Ryan sanoi ja näytti minulle valokuvaa jonka kaivoi taskustaan. "Entinen opettajani Herra Brown", sanoin ääni vapisten. "Julietin isäpuoli oli palkannut Herra Brownin tappamaan Julietin ja äitisi sai tämän selville. Kun Julietin isäpuoli sai tietää jääneensä kiinni hän kidnappasi Julietin äidin ja soitti äidillesi. Jos äitisi ei tulisi Julietin äidin tilalle he molemmat kuolisivat. Äitisi pelkäsi myös sinun puolestasi. Äitisi soitti minulle, koska sai tietää että kukaan ei uskoisi minun ja sinun koskaan nähneen. Hänen salapoliisitaitojensa avuilla hän selvitti myös minun olevan hengissä", Ryan sanoi ja veti syvään henkeä. "Pähkinän kuoressa; Äitisi on Julietin isäpuolen hallussa ja hän tarvitsee apuamme", Ryan sanoi ja kehotti minua nousemaan. "Olen valmis tekemään ihan mitä vain", sanoin ja nousin ylös.

  Lähdimme autolleni, kun Ryan oli ensin kertonut mihin olimme menossa ja mikä oli suunnitelma. Ajoimme 170 kilometriä itään. Entiseen kotikaupunkiini johon en koskaan uskonut palaavani. Tunsin paikan kuin oman perheeni.. tai ehkä se oli väärin sanottu. En tuntenut omaa perhettäni enään ollenkaan.